Minulla ja Patella tuli tänään neljä yhteistä vuotta täyteen. Toivottavasti yhteisiä vuosia on vielä paljon edessä.
Epäluuloisesta kuumakallesta on kehkeytynyt vuosien varrella kärsivällinen, luotettava tätiratsu, joka yrittää täysillä ja kestää korvaansa lotkauttamatta emäntänsä kotkotukset. Pate antaa periksi, koska fiksumpi nyt antaa periksi. Herrasmies myös laittaa nykyään seurustelun heinien syönnin edelle, mikä on suomenhevosruunalta paljon se. Esi-isät sentään kuoli nälkään...
Emäntäkin on oppinut matkan varrella jotain. Ainakin rakkautta ja kärsivällisyyttä.
Eikä se matka aina ole niin helppo ollut, eikä aina ole ollut hauskaakaan. Ostin sitten hevosen mieheni syntymäpäivänä ja unohdin tohkeissani ne synttärit. Taisin unohtaa mainita ostavani koko heposta. Mies vielä pelkäsi hevosia, opiskelut kesken ja tallikin oli romukasa. Ja sitten minulla oli hevonen, riimu naruineen ja yksi loimi. Yksin ratsastin pimeässä, tuulessa ja tuiskussa välillä hyvinkin yhteistyöhaluttomalla hevosella. Hyvinkin monesta asiasta piti ottaa selvää, ei ollut mitään hajuakaan. Kaverin kanssa vedettiin metsiin lankoja puihin kiinni puolen metrin hangessa, hirveässä myräkässä ja vasta kevään tullen, lumien sulettua paljastui millaiseen maastoon tarhat oli tehty. Nyt jo naurattaa. Valjashuone on täynnä tavaraa, miehen, joka ei enää pelkää hevosia, rakentama talli on toimiva, siisti ja siellä asuu kaksi hevosta ja poni. On hevosille tarhat, katos ja laidunta. Se on aivan tarpeeksi ihmiselle, joka ihan pienestä tytöstä asti halusi vain oman hevosen. Se pieni tyttö fillaroi ja potki kelkalla kilometri tolkulla, ilman lupaa, vain saadaakseen rapsutaa hevosen turpaa. Ja kysyi aina: voiko sillä ratsastaa?
 |
| Paten Suhari 20.11.2010 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti